Rubien mie puäštämäh i pellaštamah
oigieda hengie bladentšua Marinua
šuudelukšista.
Ken lieu kiiralla šilmällä šilmännyn,
pahalla duumalla duumainun?

Mie otan nämä šuudelukšet:
tuaton duumista, muamon duumista,
vaštah tulijoista, myödäh mänijöistä,
poikki pellon proidijoista,
muššiinverizistä, valgieverizistä
otan nömö šuudelukšet,
mozguloista, šuoniloista, ustuavoista,
luuloista, luuloilla šiämeštä,
šilmistä, šilmän riptšistä,
tukiista, tukan juurista,
kynž istä, kynnenperistä.

Mie panen nämä šuudelukšet
liikkumattoman kiven alla,
kunne päiväne ei paissa,
kunne kukon laulut ei kuuluta,
kunne kuudomane ei paissa,
kunne linduzet ei lennetä,
kunne rahvaš ei proijita
— tiedämättömih tihilöih,
loppumattonoih dorogoih,
kuukši killaista päiviä,
ilmazekši igiä,
tervehyökši oigiella hengellä
bladentšalla Marinalla.

Kuin nämä šuudelukšet
tulia tiedämättä,
niin mämgiä nägemättä,
elgiä luuloi lukkuotšekkua,
elgiä šulniloi šolmietšekkua!
Vo iimja ottasa i sina svjätö duha.
Amin, amin, amin.